Raudan rakastamisen vaikeus

Nyt oon pari päivää tehnyt ihan valumuotteja ja pööpöily muuten vaan ilman sen kummempia.. Ihanainenkin nosti kytkintä ja mie jäin yksin pajalle.. Onneksi Lokomonin alasin ei pettänyt vaan siellä se odotti kiltisti seuraavia töitä..

Lokomo.. Tuo tampereelainen 60kg A-mallin alasin.. monessa mielessä hyväksi todettu, ei pettänyt vaan istui puisela penkillään odottamassa, kuin juhannus-morsian heilaansa. Sen jälkeen kun Seppä nimesi hänet minulle morsiammekseni, olemme jakaneet tulisen raudan ilot ja surut.. vain me kaksi tiedämme missä on hyvä tehdä olastus, suoristukset ja monet muut temput, joita seppä työssään tarvitsee.. oli siinä aina niin kylmänä kuin kala minua odottamassa..

Rauta ja sen työstö on kuin hyvä avioliitto.. siinä tulee virheitä tehtyä, mutta ne on aina sovittavissa.. ja kummatkin ovat toisistaan riippuvaisia.. Onneton alasin on kuin työtön juoppo omaa lientään.. kuin syksy ilman kellastuneita kuolevia lehtiä..

Miten sitä kaipaa alasimen, vasaran ja raudan hypnoottista kilkatusta.. kerran kun sen kanssa on joutunut tekemiseen, ei sitä muuta haluakkaan kuulla.. Vaikka konevasaran junttamainen jytkytys, rälläkän kirkuva huuto kuuluisi.. niin kyllä moni metallimies kuulee tuon tutun kilkatuksen alasimen äänen kaiken muun melun joukosta.. kuin transsiin vetäen se tuo aina mieleen sepät aikojen takaa, jotka ovat tehneet työtä pimeässä pajalla vain ahjon kajon heittäen varjoja seinille..